Tänä syksynä on paljon puhuttu kouluista ja koululaisista. Toisaalta on kauhisteltu tragediaa Jokelassa ja toisaalta hehkutettu koululaitoksemme hyvistä tuloksista maailmanlaajuisissa vertailuissa. Oppimistulokset ovat varmasti kehumisen arvoisia, mutta on tosiasia, että koululaitoksemme sisällä oppilaat ovat jakautumassa yhä enemmän kahtia.
Eriarvoistuminen yhteiskunnassamme alkaa siis jo lapsena. Näin on toki aina ollut, mutta yhtenäiseen peruskouluun siirtyminen 1970-luvulla piti olla näitä eroja tasoittava tekijä. Kuitenkin nyt, tiukkoina taloudellisina aikoina, kunnat joutuvat suurentamaan opetusryhmiä jo alakoululaisilla sekä vähentämään erityis- ja tukiopetusta. Liian suuret ryhmäkoot koituvat juuri niiden lasten kohtaloksi, jotka eniten tarvitsisivat apua paitsi tiedollisesti niin myös sosiaalisesti.
Kaikkien tutkimusten mukaan, maassamme on aiempaa enemmän lapsia, jotka voivat huonosti. Syitä on haettu niin lamavuosista, työttömyydestä, päihteiden käytöstä kuin uusavuttomista vanhemmistakin. Varmaa on, että pelkästään yhtä syytä lapsen pahoinvointiin ei ole ja toisekseen, syyllinen ei milloinkaan ole lapsi itse.
Yhteiskunnnassa on rakennettu suurella vaivalla järjestelmä, jolla niin sanottu varhainen puuttuminen perheisiin ja heidän kohtaamiinsa ongelmiin olisi kaikken ulottuvilla. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tätä järjestelmää ollaan romuttamassa. Määrärahat joka tasolla ovat pienenemässä ja jonot erilaisiin tukitoimiin ovat liian pitkät.
Tänä aamuna Helsingin Sanomissa oli koskettava mielipidekirjoitus, jossa äiti kuvasi vaikeuksiaan 12- vuotiaan lapsensa kanssa. Äiti on yrittänyt toistuvasti saada jostakin apua, mutta tuloksetta. Näin piittaamaton ei voi suomalainen hyvinvointiyhteiskunta olla. Hätähuutoon on vastattava ajoissa eikä lapsista välittäminen saa olla pelkästään puheiden tasolla.
Meillä kaikilla aikuisilla on vastuu kaikista lapsista. Ihmettelin eräänä päivänä, kun oma poikani kertoi joutuneensa isompien poikien "hyökkäyksen" kohteeksi ollessaan kahden luokkakaverinsa kanssa menossa leikkikentälle sitä, että ohikulkevat aikuiset eivät olleet reagoineet kiusaamistilanteeseen millään tavalla. Jokainen aikuinen voi tällaisen nujakointitapauksen nähdessään kysyä, onko kaikki hyvin ja onko kyseessä leikki vai jotakin muuta.
Tämä kahakka päättyi muutamiin ruhjeisiin ja poliisin paikalletuloon, mutta kaikenlainen kiusaaminen ja väkivalta lasten kesken on hälyyttävää ja siihen tulee suhtautua vakavasti. Tiedän, että kouluilla on vallalla kanta, että kaikki mikä tapahtuu kouluajan ulkopuolella on kotien ja vanhempien vastuulla. Mielestäni kasvatus- ja välittämisvastuu on kuitenkin kaikilla yhteinen eikä ketään voi rajata huolehtimisen ulkopuolelle.
Kiusaamisessa tulee olla nollatoleranssi, tapahtuu se sitten koulussa, kotona, työpaikalla, harrastuksissa eli ihan missä tahansa. Pieneltä tuntuva kiusanteko ja sen vähättely voi aiheuttaa kiusaamisen pitkittymisen ja mittaamattomat henkiset vauriot uhreille. Näitä esimerkkejä on liian usein luettu lehtien palstoilta, joko kiusattujen itsensä kertomina tai heidän omaistensa kertomina jälkikäteen.
Kiusaaminen ja agressiivinen käyttäytyminen on aina merkki siitä, että kiusaajalla ei ole kaikki hyvin. Näihin heti tarttumalla, voidaan pelastaa monen lapsen ja nuoren elämä. Varhainen puuttuminen on meidän kaikkien asia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti