Kollegani Liisa Jaakonsaari avasi pelin. Pelin, jota puolueväki on kaikessa hiljaisuudessaan viime keväästä lähtien toivonut käynnistyvän. Keskustelua SDP:n tilanteesta ja tulevaisuudesta on nyt kesän käännyttyä syksyyn, ryhdyttävä käymään avoimesti.
Itseruoskintaa ja pohdiskelua vaalitappion syistä ja syntipukeista on toki käyty erilaisissa työryhmissä ja totuuskomissioissa. Mielestäni keskustelua on kuitenkin laajennettava julkisemmaksi ja avoimemmaksi ja keskityttävä miettimään puolueen tilaa muutenkin kuin pelkästään vaalitappion kautta.
Kenttää kiertäessä oli jo viime syksynä selvästi havaittavissa, että ihmiset eivät ole demareiden toimintaan, saavutuksiin ja suunnitelmiin tyytyväisiä. Vaalitilanteessa tämä näkyi sitten paitsi menetettyinä paikkoina niin myös naamojen vaihdossa eduskuntaryhmässä. Meidän ryhmään tuli poikkeuksellisen paljon uusia edustajia ottaen huomioon paikkojen vähenemisen. Joissain asioissa me läpimenneet uudet olimme onnistuneet.
Näitä meidän käyttämiä metodeja ei totuuskomissio ole katsonut tarpeelliseksi kuulla. Siinäkin mielessä olen Jaakonsaaren kanssa samoilla linjoilla, että ei ole järkevää, että samat ihmiset, jotka ovat vuosikymmeniä olleet tekemässä linjauksia, tekevät nyt selvityksiä ja raportteja siitä, missä on menty pieleen ja mitä tulisi muuttaa.
Mielestäni nyt olisi aika puoluejohdon ja koko organisaation (mukaanlukien eduskuntaryhmä) pysähtyä miettimään sitä, keitä ja mitä varten koko sosialidemokraattinen puolue on ylipäätänsä olemassa. Ainoastaan tähän perimmäiseen kysymykseen vastaamalla voimme löytää uuden innon ja motivaation toimia ihmisten hyväksi. Pelkästään hallituspuolueiden ja hallitusohjelman haukkuminen ei johda mihinkään. Asioiden vastustaminen ilman, että tarjotaan toisenlaista vaihtoehtoa, ei ole tätä päivää.
Ensi kesänä puoluekokous valitsee johdon. Tätä tilaisuutta varten on nyt saatava aikaan tilanne, jossa meillä on mahdollisuus aidosti valita puolueellemme puheenjohtajisto. Tämän hetkisellä puheenjohtajallamme on etsikkoajat. Hänellä on syksyn ja talven aikana mahdollisuus näyttää kykynsä uudistua ja koota voimat, myös kehä kolmosen ulkopuolella.
Itse pitäisin hyvänä tilanteena sitä, että talven aikana mukaan puheenjohtajataistoon lähtisi muutamia varteenotettavia nuoria naisia. Juuri meidän eduskuntaryhmässä on monta sellaista alle 40 -vuotiasta (ja vähän yli) naista, jotka puolueen kannalta tappiollisissa vaaleissa keräsivät omissa vaalipiireissään valtavat äänisaaliit. Äänestäjät uskovat demarinaisiin. Jotakin tästä pitäisi myös ymmärtää puolueen koneistonkin päätellä.
Puheenjohtajan tulee olla eduskuntaryhmän jäsen. Mielestäni hän voisi hyvin olla nainen eikä puolueen yhtenäistymisen kannalta olisi haitaksi, että hän olisi kotoisin jostain muualta kuin pääkaupunkiseudulta. Nimittäin suuri joukko sekä puolueen jäseniä että potentiaalisia tulevia jäseniä asuu alueilla, joissa olosuhteet ovat aivan erilaiset kuin pääkaupunkiseudulla. Näiden ihmisten arjessa on sosialidemokraattisella liikkeellä tänäkin päivänä tilausta.
Toivottavasti syyskuun alussa kokoontuva eduskuntaryhmä pystyy myös tästä asiasta keskustelemaan. Itse olen tätä kesän mittaan mietiskellyt ja ajatusta täällä omassa vaalipiirissä testaillutkin. Monet, monet puolueaktiivit ovat olleet kanssani ( ja siis Liisan kanssa ) samoilla linjoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti