Tällä viikolla olin kolmena päivänä tutustumassa Mikkelin kaupungin vanhusten kotihoitoon. Käytännössä kuljin maanantaina ja tiistaina kodinhoitaja Sallan mukana hänen kiertäessään kodeissa, joissa oli omainen hoitamassa läheistään.
Omaishoitajien asemasta ja heidän jaksamisestaan on puhuttu paljon niin kunnallisesti kuin valtakunnallisestikin. Omassa kaupungissani Mikkelissä omaishoitajien asema on jatkuvasti uhattuna kaupungin säästötoimenpiteiden takia.
Vierailimme kahden päivän aikana useissa kodeissa, joissa hoidettavat olivat eri kuntoisia. Kaikki olivat kuitenkin sellaisia, että omaishoito tuetulla kotipalvelulla on vaihtoehto laitoshoidolle. Kodinhoitaja käy vähintään kerran päivässä auttamassa pesemisessä, pukemisessa, ruokailussa, lääkkeiden antamisessa ym. perushoitoon liittyvissä asioisssa. Omaishoitajat ovat usein myös itse iäkkäitä eivätkä välttämättä pärjää yksin koko vuorokautta läheisensä kanssa.
Oma roolini näinä päivinä oli toimia lähinnä sivusta seuraajana. Pääsin toki näkemään vaativan ja aliarvostetunkin kodinhoitajan työn ihan käytännössä ja sain hyvin rehellisen kuvan siitä, miten ikääntyvää ihmistä kotona hoidetaan. Sain myös keskustella omaishoitajien kanssa ihan rauhassa ja monenlaista viestiä ja palautetta tuli vastaanotettua.
Kaikille näille tapaamilleni ihmisille oli yhteistä se, että he haluavat hoitaa oman läheisensä itse ja sitä kiintymyksen ja rakkauden määrää, joka näistä ikääntyneistä pariskunnista toisiaan kohtaan huokui, ei voi muuta kuin kadehtia. Omien voimiensa äärirajoilla nämä omaishoitajat pitävät huolta rakkaastaan ja arvostavat sitä apua, jonka kaupungilta saavat.
Kaupungin omaishoitoon varatut rahat eivät riitä tälläkään hetkellä kaikille sitä tarvitseville. Tulevaisuudessa tarvetta tulee olemaan entistä enemmän. Ei voi kuitenkaan olla niin, että ns. laitospaikkoja lukumääräisesti vähennetään ja siellä tapahtuvaa hoidon tasoa alennetaan (liian vähällä henkilökunnalla) ja painopistettä siirretään kotihoitoon mikäli kotihoitoon ei olla valmiita sijoittamaan resursseja!
Enää ei voida laskea sen varaan, että ihmisiä kannustetaan hoitamaan omaisensa itse kotona, mikäli tukitoimet (kotiapu, vapaapäivät, omaishoidon tuki) eivät ole kaikkien ulottuvilla. Tuntuu siltä, kuin yhteiskunnassamme olisi vallalla ajattelu, että "hoitaahan ne omaiset läheisensä kuitenkin". Rakkauden väärinkäyttö tulisi kait kriminalisoida ennen kuin tästä ajatuksesta päästään eroon.
Keskiviikkona olin iltavuorossa kodinhoitaja Mervin mukana. Hänen toimenkuvaansa kuuluu kiertää yksin asuvien vanhusten luona. Tehtävät olivat moninaisia ja vastaanotto kodeissa oli vilpittömän tyytyväistä. Merviä osattiin odottaa ja kiireisten toimenpiteiden aikana ehdittiin kuitenkin vaihtaa tärkeät kuulumiset.
Viime päivinä (ja öinä) olen miettinyt paljon kokemaani. Ajatuksia on herännyt sekä vanhustenhuollon tilanteesta yleensä että myös yhteiskuntamme tilasta vähän isommaltikin. Jatkuva pohdiskeluni arvojen ympärillä sai lisää vettä myllyynsä näiden päivien ansiosta. Nämä ihmiset ansaitsevat hyvää hoitoa ja arvokasta kohtelua viimeisinä elinvuosinaan.
Ainakin näiden mikkeliläisten kodinhoitajien asiakkaat ovat päässeet etuoikeutettujen asemaan. Ikävä kyllä, kaikkien kohdalla näin ei ole ja sen vuoksi meidän päättäjien on terveellistä tutustua oikeisiin käytännön tilanteisiin esimerkiksi vanhustenhuollon osalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti