Eräänä päivänä olimme jällleen pikaisella työmaalounaalla. Eduskunnassa on kaksi ravintolaa, joissa on mahdollista saada lounasta. Molempia ravintoloita pitää yllä Amica ja ruokavaihtoehtoja on joka päivälle useita. Ruoka on ollut useimmiten oikein kelvollista.
Vastoin monen kansalaisen käsitystä, näissä ruokaloissa edustajat maksavat itse omat eväänsä, ihan niinkuin muissakin työpaikoissa työntekijät tekevät. Ottaen huomioon meidän erikoisen epätavalliset työajat, niin ravintoloiden ruokatarjoilu palvelee enemmän talon muuta henkilökuntaa, sillä ne sulkevat linjastonsa pian 14 maissa. Loppupäivän me edustajat olemme kakkoskerroksen kuppilan eväiden varassa.
Meidän lounasseurueessa istui neljä edustajaa ja ruokalistalla oli salaatttien ja keiton lisäksi itämaista wokkia. Vieruskaverini Johanna Ojala-Niemelä pyöritteli haarukallaan omaa annostaan ja totesi lappilaisen rauhalliseen tyyliin, että "tämä ei taida olla ihan syötäväksi tarkoitettua...". Hänen haarukassaan roikkui jotakin.
Keskustalainen kollega Hänninen tuijotti järkyttyneenä haarukkaa, meidän Krista Kiurun silmät levisivät lautasen kokosiksi ja minä tietenkin purin porukan hämmästyksen sanoiksi. Johannan haarukassa roikkui noin sentin leveä ja kymmenen senttiä pitkä kumilenkki, joka näytti kaikkine wokki-kastikkeineen oksettavalta!
Erityisen hauskaa tässä episodissa oli se, että kollega Ojala-Niemelä oli juuri jäämässä äitiyslomalle ja hänen "viimeinen ateriansa" eeuskuntatalon ruokalassa jäi kyllä mieleen:) Mikään Michelin- ravintola meidän työmaaruokala ei siis kaikista kuvitelmista huolimatta kuitenkaan ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti