Eilen illalla Onnin koulu vietti joulujuhlaansa Mikkelin Tuomiokirkossa. Juhlan aloitti nelosluokkalaisten lauluesitys "Varpunen Jouluaamuna". Meinasi herkistyä omakin mieleni, kun näin kuinka innolla ja antaumuksella Onni päästeli joululaulua muiden mukana. Muistelin samalla, kuinka vuonna 2006 järjestämässäni puurotilaisuudessa Onni yhtäkkiä kesken juhlan välttämättä halusi päästä yksin laulamaan saman kappaleen. Silloin olin ylpeä varpusestani.
Vähemmän ylpeä sain olla tänä aamuna, kun poika tuli todistuksen kanssa kotiin. Tietenkin tiesin syksyn kokeiden perusteella, että numeroissa tulee olemaan muutoksia. En niinkään raivostunut yllin (ympäristötieto) kutosesta, enkä käytöksen seiskasta. Lähellä raivostumista olin äidinkielen numeron putoamisesta ysistä kasiin.
Olen yrittänyt taivutella ja uhkailla poikaa lukemaan kirjoja. Kirjojen lukemisella ja äidinkielen kehittymisellä kun tiedetään olevan aivan selkeä yhteys. Tekstin tuottaminen ja mielikuvituksen rikastuminen ei tapahdu ilman, että lukee muidenkin kirjoittamia tekstejä. Tämä näkyy nyt sitten alentuneen äidinkielen numerona (olen raivoissani).
Kaikista kouluaineista, mielestäni juuri äidinkieli on tärkein. Osaamalla lukea ja kirjoittaa, pärjää elämässä myöhemminkin. Ilman näitä taitoja, on hankalaa. Lukemalla paljon ja tuottamalla itse tekstiä, pärjää ammatissa kuin ammatissa. Juuri elämässä pärjäämistä varten koulua käydään ja asioita opitaan.
Päämäärän takia, joudun nyt syyllistymään lapsenkasvatuskeinovalikoimassa numeroon kolme. Alennun lahjontaan. Teen Onnille listan niistä kirjoista, joita hänen tulee kevätlukukaudella lukea. Sovin jostakin pienestä korvauksesta ja katsotaan sitten, josko lukeminen alkaisi maistua. Tiedän, että päästessään jyvälle siitä, kuinka mahtavaa kirjojen maailmassa voi olla, hän myöhemmin lukee ihan ilman lahjontaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti