Lueskelin aamun lehtiä jo heti niiden tultua kolmen jälkeen. Jostain syystä ajatukset jäivät jumiin kahteen kirkkoa ja uskontoa koskevaan artikkeliin. Toinen oli Länsi-Savossa ja kertoi siitä, kuinka kirkon parisuhdetyöryhmä ei vieläkään pystynyt ottama kantaa samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliittoon siunaamiseen. Jutussa oli haastateltu Savon Setan puheenjohtajaa, joka perusteli ihan järkevästi niitä seikkoja, jotka hänen mielestään puoltavat kirkollisen vihkimisen oikeutta.
Samassa jutussa Savonlinnan-Säämingin kirkkoherra Sammeli Juntunen perustelee asian ihan toisin. Hän sanoo: "Homous on psykososiaalisen kehityksen häiriö ja homoseksuaalinen käyttäytyminen kielletään Raamatussa selvästi monessa kohdassa". Hän ei missään nimessä suostu vihkimään samaa sukupuolta olevia kirkon jäseniä.
Hesarissa puolestaan oli nimimerkillä kirjoitettu pitkä tarina erään lestadiolaisen tytön irtaantumisesta uskonnollisesta yhteisöstään. Ilman ahdistusta ja surua ei tätäkään juttua voinut lukea. Yhtä inhottava oli hiljattain näkemäni elokuva kahden lestatytön matkasta ulkopuoliseen maailmaan.
Kaikkien näiden esimerkkien jälkeen mietin, kuinka usko ja kirkko voivat toiminnallaan aiheuttaa omille jäsenilleen pahaa mieltä. Itse olen oppinut ajattelemaan, että molemmat instituutiot tarjoaisivat lohtua, tukea ja ymmärrystä varsinkin silloin, kun muu maailma potkii päähän.
Näin ei edelleenkään siis ole ja se on harmi, varsinkin kun muistelee niitä 2000 vuoden takaisia kertomuksia ja sitä suvaitsevaisuutta ja lähimmäisenrakkautta, joita ainakin Raamatun mukaan silloin viljeltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti