Tänään on siis ympäri maata juhlittu talvisodan päättymisen vuosipäivää. Aiheesta on ollut lehdissä juttuja jo pitkin talvea ja tuleepa tänään vielä telkkaristakin Talvisota-leffa. Tulin juuri Mikkelin kaupungin järjestämästä juhlasta. Kaupunginvaltuuston puheenjohtajisto ja kansanedustajat luonnollisestikin ovat kutsuvieraina tällaisessa tapahtumassa.
Olen useasti todennut sen, että olen karsinut viikonloppumenot aivan minimiin voidakseni olla pojan kanssa mahdollisimman paljon. Tämä merkkipäivä on kuitenkin sellainen, että halusin ehdottomasti olla mukana kunnioittamassa läsnäolollani sekä kaatuneita että sodasta selvinneiden sankaritekoja.
Tämän päivän Länkkärissä kollega Nepponen (kok.) kirjoitti minun mielestäni hänen uransa parhaimman lehtikirjoituksen. Hän aivan oikein korosti sodan merkitystä kansakuntaa kokoavana tekijänä ja sitä, että sisällissodassa parikymmentä vuotta aiemmin eri puolilla olleet punaiset ja valkoiset, köyhät ja rikkaat olivat nyt yhteisessä rintamassa puolustamassa isänmaata.
Tulkinta on luonnollisestikin aivan oikea ja tietenkin hissanopena olen hyvilläni siitä, että totuuden sanoo ääneen entinen kenraali ja kova porvari. Nepposen kirjoitus kertoo vain siitä, että sivistyksellä on paikkansa ainakin näiden kokeneimpien ja lukeneimpien kokoomuslaisten joukossa.
Saisivatpa historiankirjat ja poliitikkojen muistelmat kulumaan tuoreimpienkin kokoomusedustajien kynsissä. Ei tekisi pahaa heillekään katsella asioita vähän laajemmin sekä ajallisesti että asiallisesti.
Juhlassa oli avecinani poikani Onni (11 v.). En halunnut jättää häntä lauantai-iltana yksin kotiin ja toisaalta, ei pieni historian katsaus tee hänellekään pahaa. Juhla kirvoittikin meillä hyvät keskustelut niin venäläisistä kuin Natostakin ja siitä, kuinka meidän Muorin isä ehti kaatua talvisodassa tammikuussa näkemättä siis helmikuussa syntyvää tytärtään. Keskustelut jatkunevat vielä tovin:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti