Tänään eduskunnassa käytiin keskustelua valtioneuvoston selonteosta elintarviketurvallisuudesta. Puhetta riitti monesta eri näkökulmasta. Omassa puheenvuorossani nostin esiin huolen siitä, kuinka taloudellisten vaikeuksien myötä ensimmäisenä ollaan pakotettuja tinkimään ensimmäisenä ravinnosta.
Pitkään työttämänä olleiden perheissä on jouduttu vuosien ajan tinkimään terveellisestä ja ravinteikkaasta ruuasta. Sillä on paitsi ihmisiä eriarvoistava merkitys niin myös terveyteen heikentävä vaikutus.
Kouluruokailuun käytetään keskimäärin 60 senttiä päivässä oppilasta kohden. Keittiöiden ammattilaisilla on tekemistä siinä, että lasten ravintoympyrät pysyvät kasassa. Koulussa nautittu ateria on liian monelle lapselle päivän ainoa lämmin ateria.
Elämänkaaren toisessa päässä on yhtä ongelmallista. Tutkimusten mukaan, ikääntyessään ihmisen ravinnon tarve vähenee, mutta myös ravinnon laatu heikkenee. Laitoshoidossa olevien vanhusten ruoka on vähintäänkin yhtä ongelmallista kuntien talousahdinkojen myötä. Liian vähäisellä hoitohenkilökunnalla on mahdotonta saada ihmisiä asiallisesti avustettua ruokailussa.
Edustaja Pulliainen (vihr.) aloitti oman puheenvuoronsa pohdiskelemalla sitä, kuinka 1800 -luvun loppupuolella jouduttiin ihmettelemään sitä, kuinka suomalaisia menehtyi ns. nälkävuosina aivan kaatumalla. Itsekin muistan lukeneeni tenttikirjan nimeltä "Nälkä vai tauti tappoi?", jossa kuvattiin sitä kuinka ihmisten elämä oli ravinnon puutteen vuoksi hankalaa eikä kuolinsyystä voitu tietää kumpi oli oikeasti menehtymisen aiheuttaja, nälkä vai tauti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti